No jep, ohi on, ja unohin, että tämä loppupuheenvuorokin piti kirjottaa.

Nyt se on sitten ohi…

Ei olisi vielä viime elokuussa osannut kuvitellakkaan mitä syksy toi tullessaan. Olin kyllä kuullut aikaisemmin erinäisiä asioita tästä kurssista: lähinnä sitä, että töitä tulee riittämään javan parissa koko syksyn. Siitä huolimatta heti syyskuussa Studio1 löi päin näköä kuin Mike Tyson konsanaan ja sama pyöritys jatkui täydet 12 erää (== reilut 2 periodia). Lopulta valtavan loppurutistuksen jälkeen kello kilahtaa ja on aika heittää hanskat naulakkoon. Olen selvinnyt voittajana todellisesta raskaansarjan ottelusta.

Kun nyt projektin valmistuttua rupeaa miettimään, on vaikea kuvitellakkaan mitä silloin osasi, kun opiskelut tänä syksynä alkoivat. Tai ehkä paremminkin: mitä silloin ei osannut. Java oli jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Nyt se sujuu siihen malliin, että  itse kukin meistä pystyy suunnittelemaan ja toteuttamaan kokonaisia ohjelmia ja peleja sillä. On aivan uskomatonta minkälaista kehitystä näin lyhyessä ajassa voi tapahtua.

Ilman uhrauksia tämä kaikki ei kuitenkaan ole tapahtunut. Koodin parissa vietetyt pitkät päivät ja vielä pidemmät yöt ovat olleet valtavana taakkana koko kurssin ajan. Lähestulkoon jokaviikkoiset DL:t ovat repineet hermoja riekaleiksi niin moneen oteesee, että on ihme, että sitä on vielä täysissä hengenvoimissaan. Kurssi on yksi TKK:n laajimmista (ellei jopa laajin… mene ja tiedä…) ja sen kyllä huomaa. Neljäntoista opintopisteen eteen on saanut pistää itseään likoon oikein urakalla.

Muutama asia on kuitenkin saanut jaksamaan tämän raskaan kurssin läpi: tämä kurssi on ollut järjestelyiltään aivan uskomattoman toimiva ja kohtalotoverit tällä kurssilla ovat aivan uskomattoman mukavaa porukkaa. On vaikea kuvitella paremmin suunniteltua ja toteutettua kurssia mitä Studio1 on. Kurssi on saanut Javan tuntumaan  mielenkintoiselta ja mukavalta (tai ainakin siedettävältä). Kurssilla on opittu valtavan paljon ja suurimman osan siitä on joutunut itse kaivamaan esiin, mikä parantaa huomattavasti oppimista. Kuitenkin hädän hetkillä apua on ollut aina saatavilla. Kuitenkin se tärkein asia mikä tekee tästä kurssista niin hienon ovat kaikki sitä tekevät ihmiset, niin kanssakoodaajat kuin assaritkin. Ilman heitä Studio1 ei olisi Studio1.

Vaikka syksyn mittaan ahdistuksen hetkiä on ollut useita ja useampaan otteeseen on kiroiluttanut oikein urakalla, niin silti kurssista jäi erittäin positiivinen jälkimaku.

Huhhuh!

Sydämeni on juuri nyt jossain reilusti korvien yläpuolella ja hyvä että henki kulkee. Olin pakkaamassa loppuraporttia kivasti jar-pakettiin, kun epähuomiossa pakkasin kansiossa olevat kuvat jar-paketiksi loppuraportin päälle. Muutaman tuskaisen minuutin aikana aloin jo heittää toivoa, sillä en ollut jättänyt rapottia auki mihinkään ohjelmaan auki, ja levyltä se oli jo kadonnut teille tietymättömille. Onneksi olin eilissäpäivin asentanut kokeilumielessä erään tekstieditorin koneelle täysin toista tarkoitusta kuin loppuraporttia varten. Editori kuitenkin värjäsi html-syntaksin kivasti, joten päätin lisäillä linkit raporttiini sillä (laiskana miehenä tein sen muuten OpenOfficella). Tuo ihana tekstieditori ottaa muokattavasta dokumentista vanhan version talteen, ja näyttää edellisellä muokkauskerralla auki olleet dokumentit kun ohjelman avaa. JESSSSSSS!!!!11!!1. Onneksi en sentään painanut “kyllä”, kun ohjelma ilmoitti tiedoston muuttuneen levyllä ja kysyi, haluanko päivittää muutokset editoriin.

Aina joskus elämä voittaa onneksi…

Mutta täytyy todeta, että tämä jännitysnäytelmä loi kurssin loppumiselle melko hienot puitteet.

Mutta noinniinkun yleisesti on kyllä ollut hieno kurssi kaikenkaikkiaan. Työtä on joutunut tekemään sairaasti, mutta on siitä oppinutkin. Alkuun ei osannut aavistaa, että pystyisi joskus niihin asioihin, joita nyt tekee. … …

…

Tässä mielentilassa en kyllä kykene kirjoittamaan yleistä liibalaabaa kurssista yhtään tuon enempää. Sitäpaitsi uskon, että muut ryhmäläiset ovat kirjoittaneet aivan yllin kyllin kommenttia kurssin vaikeudesta ja opituista asioista ja tuskaisista deadlineistä (seuraavaan aikaa 10min parhaillaan), joten voisin ottaa jotain erilaista näkökulmaa.

Vaikka kyseessä on ohjelmointikurssi, on yksi kurssin arvokkaimmista anneista ollut sosiaalinen. Nimittäin se, miten kurssi on auttanut tutustumaan muihin phukseihin sekä myös assareihin.Läpi kurssin ollaan yhdessä hajoiltu saman koodin parissa, autettu toisiamme ongelmissa ja myös tehty yhdessä erilaisia ryhmätöitä. Esimerkkinä eräs mieleenpainuvimmista muistikuvista kurssilla on muutaman muun kurssilaisen kanssa viettämäni yö olkkarilla/T-talolla koodauspikkujoulujen merkeissä. Koodauksesta ei tosin välttämättä tullut mitään, mutta hauskaa ainakin oli. Se oli hienoa se, ja ilman tätä kurssia sitä ei olisi tapahtunut!

Se mitä haluan sanoa on, että Studio1:llä on korvaamaton merkitys yhtenä niistä monista tekijöistä, jotka hitsaavat infolaista phuksiporukkaa yhteen, ja luovat sitä kivaa kiltameininkiä, mikä Athenessa vallitsee.

Enempää en ehdi kirjoittamaan, eikä oikeastaan tässä mielentilassa pää enempää kestäisi, joten nyt voin varsin tyytyväisin mielin todeta, että

SO LONG STUDIO1 !!!1!!1!!!!!!!

Eri näkyvyysmääreitä käytetään eri tilanteissa: Määre public näkyy kaikille. Private näkyy vain sen luokan sisällä, missä sitä on käytetty. Protected näkyy luokassa ja sen jälkeläisissä. Lisäksi on oletusmääre, joka on voimassa, jos mitään muuta määrettä ei anneta. Oletus näkyy saman pakkauksen luokissa sekä luokan jälkeläisissä.

Jos kaikki olisi määritelty oletuksella, niin luokan jälkeläisissä ja sen kanssa samassa paukkauksessa olivissa luokissa voisi muuttaa esimerkiksi jonkin tärkeän vakion arvoa. Esimerkiksi piin arvoa ei voisi muuttaa, koska se on määritelty final-määreellä, mutta jos käyttää jotain tärkeää arvoa, joka voi kuitenkin muuttua, mutta vain jos ohjelmoija niin haluaa tai vain tämän tietyn luokan toiminnot niin päättävät. Tässä tilanteessa, kuitenkin, joku saattaa luoda tälle tärkeän muuttujan sisältämälle luokalle aliluokan ja muuttaa siellä tämän muuttujan arvoa. Tai jokin samaan luokkapakkaukseen kuuluva saattaa muuttaa tätä arvoa, vahingossa tai tarkoituksella. Tämän takia private-määre on tarpeellinen.

Toinen tapaus taas on se, ettei jokin luokka ole samassa pakkauksessa kuin jokin tärkeä tai monimutkainen metodi, eikä tätä luokkaa voi laittaa myöskään perimään tätä metodin sisältävää luokkaa. Tällöin taas tarvitaan public-määrettä.

Samoista syistä kaikki muuttujat eivät voisi olla tyypiltään vain privatea – miten silloin voitaisiin kutsua muissa luokissa olevia metodeja? – eikä myöskään vain publicia – miten tällöin suojataan esimerkiksi suojausta tarvitsevat attribuutit?

Protected-määrettä voidaan näin ollen käyttää kun muuttuja tarvitsee suojaa muita paitsi jälkiläisiään vastaan.

Kaikista eri näkyvyysmääreistä on siis hyötyä.

Metodeja tarvitaan ensinnäkin selkeyttämään koodia. Jos olisi yksi metodi, niin olisi vaikeaa tietää, missä kohtaa sitä mikäkin asia hoidetaan. Asian helpottuminen monimetodisessa koodissa edellyttää sitä, että antaa metodeille kuvaavat nimet. Näiden nimien avulla on paljon helpompi pysyä kärryillä siitä, mitä missäkin tehdään.

Voisihan sitä ajatella, että kun se on kerran kirjoitettu, niin ei sillä sitten ole enää mitään väliä, että onko esimerkiksi aloita alusta -kuuntelija nyt tämän parin tuhannen rivin koodin alku vai loppu puolella. Mutta mitä sitten tehdään kun ohjelma ei toimikaan; lähdetään selaamaan pari riviä kerrallaan koko koodia läpi vai? Tässä on yksi syy metodien käyttöön.

Toinen hyvä syy käyttää metodeja on toiston väheneminen. Entä jos ohjelmassa on vaikka tuollainen edellä mainittu aloita alusta -toiminto tai vielä parempaa: aloita uusi

-toiminto? Kirjoitetaanko silloin tuon kuuntelijan sisälle kaikki se, mitä uuden ohjelman aloittamisessa tarvitaan – uudestaan? Sillä luultavasti ohjelman aloittaminen täytyy koodata tapahtumaan muutoinkin kuin uuden ohjelman aloittamiseen tarkoitettua nappia painamalla. Tai voisi tuota nappia tässä tapauksessa ehkä vaatia painamaan, mutta kaikissa ohjelmissa tämä ei onnistu ja toistoa tulee varmasti.

Kolmas hyvä syy käyttää metodeja on se, että niitä voi käyttää erikseen luokan ulkopuolelta. Toisaalta, jos tekee vain yhden luokan, niin eihän näitä metodeja tultaisi käyttämään sen ulkopuolelta, mutta koska päädyimme jo siihen, että se oli hyvin epäselvää ja bugien ja muiden virheiden korjaamiseen ja ymmärtämiseen menisi luultavasti hirvittävästi aikaa, niin oletetaan, että luokkia olisi monta, metodeja jokaisessa se yksi. Luokkia olisi silloin vaikea lukea samalla, joutuisi kokoajan vaihtamaan ikkunaa. Lisäksi pitäisi aina luoda uusi luokka, määritellä se ja sitten tehdä vielä kuitenkin se metodi. Mieluummin siis toisin päin: yksi luokka, monta metodia.

Selkeintä ja toistoa vähentävintä olisi kuitenkin käyttää tarvittavan montaa luokkaa, jotka voi laittaa perimään eri muita luokkia ja tehdä niihin useampia metodeja, jotka käsittelisivät kukin yhtä asiaa, löytyisivät helposti, ja joita voitaisiin kutsua näistä toisista luokista sekä vain silloin, kun se on tarpeellista.

Avaudunpa tässä vielä, kun aikaakin on monta kymmentä minuuttia.

Syksyn alussa meille kerrottiin, että luvassa olisi kahdeksan olo-tapausta. Mainittiin myös, että tapausten määrää oli vähennetty edellisvuodesta kahdella, koska viimeiset Olot oli koettu jo hieman turhiksi. Kun tämän vuoden kurssilaiset olivat kokoontuneet kahdeksan kertaa yhteen, ei lopusta ollut vielä tietoakaan. Osassa tapaamisista oli ollut vain pelkkä purkusessio ja vastaavasti näitä seuraavissa tapauksissa pelkkä uuden aiheen avaus, mistä johtuen  kokoontumisien määrä kasvoi. Miksi näin? Miksei määrää olisi voinut vain pitää kahdeksassa ja käydä jokaisessa tapaamisessa sekä vanhan ongelman purku että uuden avaus? Hiukan kyseenalaista oli myös dialogikartan käytön opettelu olo-session aikana. Mihin kyseistä taitoa itse asiassa tarvittiin? En kokenut sen millään tavalla parantaneen aikaansaannostamme.

Vielä vaan jaksaa kysellä ja ihmetellä… Ei loppua näy

Yhdyn muihin: huh, mikä kurssi. Voiko sellasta ahdistuksen ja stressin määrää sanoin kuvailla? Syksyn läpi jatkuneet jokaviikkoiset deadlinet, osaamattomuuden tunne, motivaation puute ja muun elämän kärsiminen. Siinäpä päälimmäiset fiilikset.

“Meetkö koululle lauantaina?” oli peruskysymys, jonka kuulin ystäviltäni, kun he suunnittelivat yhteisiä aktiviteetteja. Vastaus oli lähes poikkeuksetta myöntävä. “Miten pitkään toi voi jatkua?” oli toinen kysymys, jota kuulin erityisesti joululomalla kertoessani päivän ohjelmasuunnitelmistani (koodaus).

Paljon on kurssin aikana opittu, mutta paljon on myös kiskottu hiuksia päästä. Yli muun minua häiritsi kurssin hallitsevuus. Se täytti jokaisen vapaan tunnin ja vei aikaa muilta kursseilta. Matematiikan opiskeluun ei juurikaan jäänyt mahdollisuuksia, kun 14 opintopistettä olivat kiinni juuri kyseisen viikon osasuorituksesta. Toisaalta ärsyttävää oli myös palautukset. Jokainen essee, käsitekartta tai java piti olla tietyssä muodossa palautettaessa. Palautuksen oikean muodon löytäminen oli alkuun hankalaa, ja ahdistusta ei suinkaan vähentänyt se, että arvosana saattoi riippua siitä, olenko osannut tehdä linkitetyn sisällysluettelon. En siis ollut myöskään opiskellut html:ää tai muita kurssille tullessani, joten näidenkin asioiden oppimiseen meni oma aikansa.

Ymmärrän toki, että tekstien muokkaaminen ja pakettien tekeminen on tärkeä ja hyödyllinen taito, mutta olisin mieluummin ottanut opin erillisenä kokonaisuutena niin, ettei olentojen ja luokkien tietämykseeni lasketa arvosteltavaksi sitä, kuinka käytän html:ää tai cmap toolsia.

Kaiken kritisoinnin rinnalla kurssista löytyy kuitenkin paljon positiivistakin. Osatehtävät olivat mielenkiintoisia, ja ongelmalähtöinen oppiminen sinänsä loistojuttu. Kurssin henkilökunta oli innostavaa ja osaavaa, mikä antoi motivaatiota. Esseet olivat itselleni oppimisen kannalta erittäin tärkeitä välietappeja ja jos niitä ei olisi ollut, ymmärrys olisi saattanut jäädä varsin pinnalliseksi. Kaiken huipennus, loppuprojekti, oli myös loppujen lopuksi huippujuttu. Niin suurta oppimista ja itseluottamuksen kasvua en ole kokenut monesti, kun saadessani itse suunnittelemani pelin toimimaan.

Varsin ristiriitaiset ovat tuntemukset tässä vaiheessa. Voi olla, että aika parantaa haavat, mutta ei välttämättä. Tällä hetkellä asia, jota kaipaan eniten on kunnon loma, vaan turha on toive. Parasta, mitä tämä kurssi opetti, on aikataulun hallinta ja oppimaan oppiminen. Takana ovat ne ajat, jolloin kaikki tuli eteen valmiina. Näitä taitoja tarvitsen varmasti tulevaisuudessakin. Ehkä tästä jäi kuitenkin kokonaisuudessaan enemmän positiivisia kuin negatiivisia asioita käteen. Nyt ainakin tuntuu siltä.

Kahdentoista edellisen kouluvuoteni aikana tarvittavat tiedot aseteltiin tarjottimella eteen oppituntien aikana, ja kotitehtäviä sekä projekteja tehdessä näitä tarjottimen antimia piti vain osata hyödyntää. Harvinaisen helppoa. Tämän opiskelutavan omaksuneena yliopistomaailma tarjosi jos nyt ei kylmää niin ainakin viileää kyytiä.

Studio1:n periaatteena on: jos et osaa, opettele ja jos et tiedä, hanki tietoa. Kukaan ei tarjoa luentoa aiheesta “miten saada aikaan eeppinen taistelu” eikä edes aiheesta “miten listaan tallennetaan tietoa, ja mihin sitä voi hyödyntää”. Alussa tiedon haaliminenkin oli varsin hankalaa, kun kyse oli aiheesta, josta minulla ei tosiaan ollut mitään käsitystä. Tuntui, ettei kirjaa voi lukea, kun en tiedä mistä siinä puhutaan ja toisaalta tuntui, ettei koodia voi kirjoittaa, kun ei ole lukenut kirjaa.

Vaikeinta aluksi olikin oppia ymmärtämään, mitä ohjelmointi on. Olisin kaivannut jonkinlaista alkuinfoa, jossa olisi kerrottu, että on olemassa erilaisia valmiiksi luotuja ohjelmointikieliä, joita tarvitsee vain hyödyntää, ja että java, tämän kurssin aihe, on yksi tällainen kieli muiden joukossa. Sen jälkeen olisi voitu esittää, miten jokin helppo asia toimii eri koodikielillä kirjoitettuna. Näiden opasteiden jälkeen olisin ollut paremmin valmis vastaanottamaan tietoa return-käskyistä ja konstruktoreista. Nyt kurssin alku meni itseltäni hieman ohi, kun en todellisuudessa ymmärtänyt, mitä minun haluttiin oppivan.

Ymmärrettyäni kielikysymyksen vastassa oli edelleen tiedon hankkimisen vaikeus. API vaikutti melko hämärältä miljoonine luokkineen, ja kaikki englanninkieliset tutoriaalitkin  kannustivat lähinnä vain koodinpätkien kopioimiseen. Kalakirjakaan ei houkutellut ainakaan ulkoasullaan. Tässä vaiheessa olo-sessiot  ja porukalla pohtiminen tuntuivat loistavalta vaihtoehdolta.

Ensimmäinen olo-sessio meni kuitenkin samaan kastiin aloitusluennon kanssa. Oli ihan kivaa pohtia vompatin syvintä olemusta, mutta se ei juurikaan auttanut alkuun javan oppimisessa. Olenkin sitä mieltä, että aluksi olisi voitu opettaa raa’asti vain javan perustoiminta, ja vasta myöhemmin laittaa opiskelijat pohtimaan, mistä tässä juuri opitussa asiassa on kyse. Myöhemmissä olosessioissa käsiteltävät asiat kuitenkin konkretisoituivat, ja tapaamisista alkoi oikeasti olla hyötyä oppimisessa. Ollisin tosin kaivannut oloiluihin vielä “kyselyvartti”-osiota, jossa olisi vapaasti voitu pohtia ohjelmoinnissa eteen tulleita ongelmia. Nyt sessioiden rakenne oli kuitenkin melko rajattu valmiiksi annetun virikkeen ja purun ympärille.

Kokonaisuudessaan voin sanoa, että vaikeinta ohjelmoinnissa on uuden kielen opettelu. Osatehtävät olivat suuria kokonaisuuksia ja niiden aikataulu oli varsin tiukka. Kertaukseen ei juurikaan ollut aikaa, mikä ei millään lailla parantanut tilannetta. Itseäni olisi helpottanut, jos olisi ollut mahdollisuus suorittaa jonkinlaisia pieniä osatehtäviä, jotka olisivat toistaneet oletetusti edellisessä tehtävässä opittua asiaa ja näin vahvistaneet oppimisjälkeä.

Kovin laajaa kokemusta ohjelmoinnin oppimisesta minulla ei ole, joten kaikki tilittämäni mielipiteet perustuvat täysin yhden kurssin antimiin. On sekin kurssi asiansa kuitenkin hoitanut, kun kykenen jonkinlaista koodia itsenäisesti tuottamaan.

Neljäntoista opintopisteen suuruisena Studio1 on todella merkittävä kurssi kenelle tahansa, ohjelmointia jo hiukan taitaville että myös niille jotka tutustuvat siihen ensimmäistä kertaa fuksisyksynään. Niinpä kurssista on varmaankin hyvin vaikea saada yksinkertainen toimiva paketti, joten parantamisen varaa varmasti löytyy.

Kokonaisuutena kurssi on järjestelyineen yltänyt kiitettävälle tasolle ja näin jälkeenpäin ajateltuna opetusmenetelmät tuntuvat suorastaan nerokkailta vietettyäni kaksi viikkoa firman palveluksessa tutustuen kohtalaisen alkukantaiseen opetus- ja koulutusjärjestelmään..

Mielestäni eniten parantamisen (tai vähintäänkin uuden arvoinnin tekemisen) varaa on kurssin aloituksessa. Oppimiskynnys oli mielestäni hyvin jyrkkä. Pari luentoa eivät avanneet kovinkaan paljon ovea Java-ohjelmoinnin mystiseen maailmaan. Toisaalta olen huomannut syksyn aikana, että Java-ohjelmointi vaati mielettömän määrä “alkutietoa” ennen kuin voi edes pienen oman ohjelman toteutusta. Jo pelkästään Javan main-metodin ( public static void main(String args[]) )

ymmärtäminen määreineen vaati itseltäni useamman ohjelmointikierroksen verran työtä. Niinpä mielestäni kurssin alussa tulisi olla joko hieman enemmän luentoja aivan Javan perusteista, tai sitten yksi tai kaksi lapio-harkkoihin verrattavaa tietokoneharjoitusta, jossa jokainen opiskelija yksinkertaisesti tekee saman kuin harjoituksen vetäjä (tämän näyttö näkyy projektorista).

Toinen asia, joka minua myös hiukan ihmetyttää on kurssin arvosanan muodostuminen. Lähinnä blogin yllättävän suuri painoarvo ja esseiden suhteellisen pieni painoarvo tuntuvat nurinkuriselta. Myöskin blogin arvosanan muodostuminen tuntuu näin etukäteen myös hiukan epäselvältä, kun yhtään ennakkotapausta ei toistaiseksi ole olemassa.

Viimeinen pieni käytännön asia, jossa on parantamisen varaa, joka tulee näin nopeasti mieleen on ohjelmointiharjoitusten palautus. Etenkin kurssin alussa oli välillä erittäin vaikeaa metsästää omaa koodiaan kun ei tiennyt kenellä assarilla se oli. Onneksi tähän ongelmaan tuli helpotusta kurssin loppupuolella. Esimerkiksi yhden pakollisen “opetuskerran” lisääminen viikko-ohjelmaan, jossa assarit palauttavat koodin ja käyvät sen läpi saattaisi olla hyvä idea.

Kaiken kaikkiaan kurssi oli kuitenkin toteutettu vähintäänkin kiitettävästi. Toki kurssi oli työläs ja välillä tuskainenkin, niin apua ei ollut koskaan kaukana; pahimmillaan irssi-screenin päässä