Loppu hyvin, kaikki hyvin? Vähän yli syksynhän se venähti, mutta Studio1 on vihdoin enemmän tai vähemmän kunniakkaasti suoritettu. Täytyy kyllä sanoa, että tätä hetkeä olen hyvin hartaasti odottanut. Se oli fiiliskierros – sitten asiaan.

Kuten jotkut muutkin blogiryhmäläiseni ovat loppupuheenvuoroissaan virkkaneet, oli alkukurssin ”Java vasten kasvoja”-pläjäys ehkä turhankin mahtipontinen ja huikea osoitus siitä, että nyt ei enää todellakaan olla lukiomaailmassa, jossa tarjoillaan lähes kaikki tarjottimelta, vastaukset valmiina, jos vain tajuaa niihin tarttua. Johdanto Javaan olisi voinut olla tosiaan vähän laajempi ja kattavampi, toisaalta voi toki olla, että siinä alkutiimellyksessä ei monia javaluentoja olisi osannut niin arvostaa. Voisikohan, tai olisikohan järkevää, toteuttaa luentomeiningit siten, että alussa olisi tosiaan pari ”pehmeä lasku”-luentoa, sitten päästäisiin itse harkkoihin ja testailemaan, seuraako ymmärrys. Parin viikon päästä voisi olla hankalammista asioista muutama luento, jotta tehtävien edistymistä tuettaisiin mahdollisimman kivasti. Nyt itseopiskelun varaan tosiaan jäi paljon, mutta toisaalta akateemisessa maailmassahan tässä jo ollaan.

Toisaalta kun miettii, OLO-sessioissa käytiin paljon juuri harkoissa käsillä olevia asioita, joten niistäkin sai ammennettua tietoa, jos vain olisi tehokkaammin pystynyt keskusteluun osallistumaan ja näitä neuvoja hyödyntämään. Välillä sessioissa tuntui, ettei ollenkaan pysynyt teknisessä ja loogisessa ajattelussa mukana, ja koska näissäkin asioissa edettiin aika vauhtia, jäi olojen anti turhan laimeaksi. Ryhmähenkeä nostattavat ja samalla koettelevat tehtävät olivat botti sekä robotti, jotka toimisivat varmasti paremmin juuri Oulan jossakin blogipostauksessa ehdottamalla tavalla – niille olisi varattava enemmän aikaa tai vähemmän montaa yhtäaikaista lähestyvää deadlinea. Yksilösuoritus meni useilla, ja itsellänikin, liian usein ryhmätyön edelle, kun näitä oli arvotettava ja ajankäytön takia tehtäviä priorisoitava.

Esseet ja käsitekartat eli kässeet olivat paikka paikoin erityisenkin hyödyllisiä, mutta työmääräänsä nähden tosiaan liian vähäisesti arvosanaan vaikuttavia. Blogista jäi mieleen lähinnä ihana Svante, joka aina muisti patistella blogipostailun pariin olosessioiden jälkeen. Blogi on kehittelemisen arvoinen työ- ja oppimisympäristö, mutta vaatisi kunnolla kurssin aikana toimiakseen lisää ponnisteluja kurssilaisilta, sillä se oli kurssin aikana hyvin helposti unohdettavissa, kun raaka koodaus täytti elämän. Kaksi kertaa viikossa pidettävät koodausharkat ja assareiden vankka ja kärsivällinen tietotaito olivat oivia ja erittäin tarpeellisia apuja sille ankaralle elämälle, jota infolaiset syksyn ajan viettivät.

Tosiaan kurssin laajuus aiheuttaa samanmoisia kysymyksiä kuin Tiinankin loppupuheenvuorossa, missä menee raja järkevän kokonaisuuden hallintaan? Kuinka tärkeää on opetella Javan ohella myös se ”erittäin yksinkertainen” html:kin pintaraapaisun lailla, kun lähtökohtana kuitenkin oli, ettei erityisiä esitietovaatimuksia koodauksesta tai tietotekniikasta ollut. Asiaa tuli joka tuutista välillä niin kovalla paineella, että kaikkea ei millään ehtinyt käsitellä, ja esimerkiksi siksi saattoi html:n ja omien kotisivujen vääntäminen jäädä vähemmälle ja kun html-aika taas tuli, meni sormi suuhun ja itku kurkkuun. Eli, voi tietysti olla että kuulun vähemmistöön, mutta toivoisin tähän jotakin rotia, ei liikaa herneitä yhteen soppaan, jollei se ole aivan välttämätöntä ja perusteltua!

Itse ohjelmoinnista vielä sen verran, että vaikeaa se oli, mutta yksi syksyn parhaista ja ikimuistoisimmista hetkistä liittyy ikävä kyllä kuitenkin Javaan ja omaan projektiin. Maarilla koodatessa ja monen päivän rutistuksen jälkeen pelilogiikan vihdoin toimiessa pääsi jos jonkinmoisia ilonkiljahduksia, huudahduksia ja voitonriemuisia äännelmiä. Saa nähdä, kultaako aika muistot, ja lopulta näen Javan vain sinä ihanana onnistumisen hetkenä ja tunteena.